lauantai 22. heinäkuuta 2017

Matalaliitoa

Jou jou jou.

Tässä on taas menty vähän kevyemmillä taakoilla. Tai no, kevyillä ja kevyillä, välillä vähän kovempaa, enimmäkseen vähän kevyemmin. Lisäsin yhden työpäivän viikkoon ja se tuntuu kropassa heti toisenlaiselta. Tää elämisen opettelu on jotenkin tuskaista ja väsyttävää.

No kuitenkin, asiaan! Treenien puolesta on nyt tosiaan käyty vähän kevyemmillä kierroksilla. Edellispostauksen ihmiskoe-Superdieetin jälkeen on tuntunut kaikkivoipa hyvinvointi olevan rajallista. Itse SD-dieetti meni vähän miten meni. Selittäkääpä tämä yhtälö: en menettänyt painoa, en kadottanut senttejä, mutta vatsalihakset tulivat paremmin näkyviin. Koska olen ollut emotionaalinen raunio ja elämän kestäminen vaihtelee vähän niinku päivän sisälläkin, lannistuin kovasti muiden tuloksista: sieltä lähti -5kg, tuolta -15kg. Muutoskuvat ovat hurjia, toisin kuin itsellä: vaikka ne vatsalihasten varjot syvenivät, jotenkin oli odottanut koko figuurini muuttuvan gasellimaiseksi beibeksi, joka bikineissä hehkuu taivaallista valoa. Mökötettyäni asiasta pari viikkoa, aloin vihdoin prosessoida kuuden viikon suoritusta aivojen kanssa. Suurinta antia itselleni oli loppujen lopuksi oppia, miten oma kroppa reagoi ravintoon. Ulkomuistista kun heittelen, niin meni about näin:

  1. Niin kauan kuin hiilarit olivat suhteellisen korkealla, jaksoin mitä tahansa. 
  2. Kun hiilareita alettiin laskea, jaksoin about viikon verran ihan ok. Nostin salilla jopa painoja samaan, millä normaalisti teen puolia sarjoja dieettiohjeisiin verrattuna. 
  3. Viikon hiilarivajeen jälkeen tuli aivan karmea romahdus. Fyysisesti en jaksanut yhtään mitään. Valitin dieetin vetäjille ja käskynä tuli lisätä aamupalalle kaurapuuroa. Olo koheni nopeasti, mutta nostoa dieetin punttiennätykseen ei koskaan enää tullut. 
  4. Sykkeet lakkasivat nousemasta: siis en vain yksinkertaisesti jaksanut mennä niin kovaa, että sykkeet olisivat pysyneet korkeammalla, ja jos yritin, sitä jaksoi korkeintaan minuutin tai pari verrattuna siihen, miten juoksussa pystyy tekemään pidempiä korkeasykkeisiä jaksoja. 
  5. Suolaa, suolaa, suolaa. Jos syöt puhdasta, itsetehtyä ruokaa ilman eineksiä, etkä edes vedä leipää, suolaa ei yksinkertaisesti tule tarpeeksi ellei suolapurkki heilu. Se aiheuttaa aivan järjettömän kurjaa oloa ja heikkopäisyyttä. 
Kaiken kaikkiaan aika hullu, mutta ehdottomasti kokeilemisen arvoinen dietointi! Taas opin monia asioita omasta kropastani, joita en ilman dieettiä olisi koskaan joutunut edes miettimään. Dieetin jälkeen olen tosiaan syönyt aika lailla just mitä tykkään, mitä nyt jätin semmoisen perusrungon dieetistä arkipäivään. Treeneinä olen hotkinut pitkiä lepoja ja sekalaisesti salia ja pitkää kestävyystreeniä, mäkitreenin muodossa enimmäkseen. Niin, ja lastenviihdytyksen muodossa, tämän kesän teemana on ihan ehdottomasti ollut tenavien perässä juokseminen. Kröhöm, siis siksi, että rakas veljentyttäreni on silleen ajomatkan päässä meiltä, ja sillä 'Ilviöllä on energiaa enemmän kuin kolmen sähköauton akussa. Vanhempien iloksi olen sitten käynyt useamman kerran väsyttämässä lapsen unille toimimalla hänen korkeutensa henkilökohtaisena nosturina ja ratsuna.



Suonette anteeksi hetkellisen tätimoodin.

torstai 8. kesäkuuta 2017

Ihmiskokeita!

Mulla on taas ollut pitkästä aikaa vaihtoehtoista toimintaa! Juostua on tullut, mutta vain matolla, mutta hei: useamman kerran viikossa! 💥

Tämä intoilu ja ihanuus alkoi tosi hyvästä ideasta ottaa osaa FitFarmin Superdieettiin. Yksi kaverini kävi sen läpi ja hoikasta olemuksestaan huolimatta pudotti painoa, joten vaikuttuneena tästä päätin että no mikä ettei, testataan!

Kerron SD:stä sen verran, että nyt on menossa viikko 5. Dieetti alkaa starttiviikolla, jonka aikana panikoidaan ja ahdistutaan kaikki treenit ja ruokavaliot ja muut suunnitelmat kuntoon. Tämä ei ole vaativa dieetti, mutta se vie varmaan pari kolme iltaa, että saa luettua kaiken matskun ja kasattua ostoslistan. 3. ja 6. (eli jos starttiviikko lasketaan mukaan, 4. ja 7. viikolla) on tankkauspäivät, ja ne kannattaakin varmaan suunnitella omien juhlien ympärille. Itse katsoin että kappas vain, 3. viikko sattuu valmistujaisviikolle ja 6. juhannukselle, joten sehän vaan passaa. EDIT: Tää oli muuten höpötöhötöttörööpuhetta, viimeisellä viikolla ei ole tankkausta, mutta mikäli dietointia haluaa jatkaa, tankkauspäivät sijoittuvat muistaakseni joka toiselle viikolle. Itse vedin tankkauksen, koska juhannus. 

Painoa ei ole pudonnut. Tai no alussa lähti pari kiloa varmaan nesteitä, senttejäkin vähän, mutta ne ovat nyt sitten palanneet tankkauksessa. Huomaan, että lihakset ovat kyllä kasvaneet, mutta rasva ei ole lähtenyt siitä päältä minnekään. Toivottavasti tässä nyt alkaa pian tapahtua jotain, menee kyllä muuten hukkaan. Dieetin treeniosiossa on paljon salia ja älyttömästi aerobista liikuntaa, joka on itselleni ollut pk-lenkkeilyä hitaampaa hölkkäämistä, jotta sykkeet pysyvät todella alhaisina. Mutta kaikki lasketaan?


Toinen testi onkin sitten vähän... oudompi. Mulla on pitkä historia kalmankalpean ihon onnellisena kantajana, ja kesäisin olenkin se yksi, jota sattuu katsoa kun sinertävän vaalea iho heijastaa aurinkoa - uskon olevani jotain sukua Twilight-vampyyreille, glitteriä vielä vähän pintaan niin ei mitään eroa. Mystisesti en sinänsä pala herkästi, mutta en kyllä ota sitten väriäkään kuin sen verran, että jos silmiä siristää, näkee sävyeron käsivarren sisäpinnassa vs. kämmenselkä.

Tämän innoittamana ostin sitten Dermosilin Solistica-pillereitä. Yhdessä pakkauksessa on kahden kuukauden tarpeet, ja paketti lupaa terveen sävyn myös ilman aurinkoa. Katsotaan miten käy! Nyt viikon jälkeen ei tietysti vielä ole mitään kovin vaikuttavaa muutosta nähtävissä. Pitää etsiä, josko viime kesältä olis kuvia tallessa, että näkee tuleeko mitään mitattavaa eroa oikeasti näkyviin!

lauantai 13. toukokuuta 2017

Kokkola City Run: After Partyt

Harvoin menee juoksut näin nappiin!

Tämän eepoksen sankareina toimivat minä, Luontoloinen, Mr. Luontoloinen, Vuokko, Vuokko-sisko, veli Luontoloinen ja veli Luontoloisen kaveri.

1. kilometri. Lähtöpamaus starttaa aivan yhtäkkiä. En ole vielä yhtään valmis, päällitakin olen sentään tajunnut jättää kaverille, joka ei juokse. Starttaan sykemittarin ja kadotan heti alkuun veli Luontoloisen kavereineen, sekä Vuokon siskon. Vuokko pysyy tiukasti vierellä, onneksi, on mukava juosta alku yhdessä. Perinteisesti olemme tulleet viime tipassa paikalle: olin muka viisaasti varannut aikaa, jotta ehdimme mukaan Maamme-lauluun. Lession learned, älä pelaa videopeliä juuri ennen lähtöä. Emme ehtineet Maamme-lauluun, ehdimme nipin napin nähdä muutaman tutun matkalla lähtöpaikalle ja etsiä Vuokko-siskon, veli Luontoloisen ja tämän kaverin, ja sitten se jo alkoi.

Mutta hei, tänä vuonna en unohtanut numerolappua kotiin!

Onneksemme olemme päässeet aika eteen, joten kävelijöitä ei tarvitse väistellä, mutta pujottelemme silti muutaman juoksijan ohitse ja etsiydymme massan reunalle päästäksemme helpommin ohi. Luontoloinen ja Mr. ovat juosseet jo noin tunnin verran, ja kuulen jälkeenpäin, että he ovat sen verran lähellä, että kuulevat starttipistoolin ja huokaisevat mielessään, koska tietävät jäävänsä kävelijöiden massan taakse. Näen Luontoloisen vanhemmat sen verran, että ehdin huikata terve, käydä heittämässä high fivet ja kuulla kannustukset, kun he ovat jo jääneet taakse.

2.-4. kilometrit. Pujottelemme Vuokon kanssa ohi massasta ja meitä ohitellaan näppärästi. Sykkeet huitelevat 170 tienoilla, ei tästä tulekaan sellainen rauhallinen pk-lenkki, kuin ajattelin. Totean, että sehän on ihan jees, koska kummallakaan ei tee pahaa tämä tahti. Se on hyvä Vuokollekin, joka pääsee varmemmin omaan tavoitteeseensa tällä tavalla. Varmistelen että kaikki on ok ja totean pari kertaa, että voidaan me juosta hitaampaakiin: yritykset juosta hitaampaa eivät onnistu, jotenkin massassa juostessa ei vain voi pitää yllä omaa normaalia tahtia!
Yhtäkkiä kolmannen ja neljännen kilometrin tienoilla joku painaa käden hartialleni. Aivot kelaavat melkein kaksi sekuntia, että se on joko Vuokko, joka muuten eksyisi minusta, tai Luontoloinen on saavuttanut meidän, onko se mahdollista?! Vilkaisen taakseni ja Mr. Luontoloinen, rinnallaan Luontoloinen, ovat tosiaan vetäneet todella hyvää tahtia eteenpäin. Tsemppisanojen vaihdon jälkeen kaksikko katoaa pian näkyvistämme.

5. kilometri. Toivotan Vuokolle onnea, sillä tiemme ovat eroamassa nyt, ja heittelemme pari leffavuorosanaa toisillemme. "See you at the finish line", koska me ollaan coolei sillä tavalla. Sykkeet näyttävät 170 vieläkin, ja yritän niitä pudottaa: koko juoksun teema onkin "oho, pitäiskö hidastaa".

6.-7. kilometri. Vauhdit kiihtyvät ja koitan hillitä itseäni. Ei tässä ole kiire. Ei mikään kiire. En ole tekemässä mitään aikaa. Kaikki on ok. Shhh. Voin sitten vetäistä kaksi viimeistä kilometriä vähän kovempaa.

8.-9. kilometri. No niin, nyt saa tempoa just niin kuin haluaa. Herttinen sentään, maistuu veri suussa ja keuhkot räjähtää ihan justiinsa. Nytkö sitten loppui mehut?

10. kilometri. Täysstoppi heti kympin alkuun. Keuhkot polttavat. Siellä täällä on jokunen kannustaja, joiden kannustukset auttavat jaksamaan. Jalat kantavat mutta keuhkot eivät kestä, ja ennen kuin ehdin puoleen väliin 10. kilometriä, vauhti alkaa taas hiipua ja sykkeet lyövät tasaisesti yli 170. Sitten kuulen takaani tutun äänen: Luontoloinen ja Mr. Luontoloinen ovat jälleen saavuttaneet minut, ja otan sen verran kiriä, että juoksen heidän kanssaan muutaman sata metriä. Lopulta päästän heidät edelle keuhkojen vetäessä epätoivoisia haukkauksia, ja juoksen ehkä pari sataa metriä yksin.

Yhtäkkiä sisuunnun hulluna: olen jo melkein maalissa kun otan viimeisen loppukirin. Loikin pitkin, arvokkain askelin ohi tytöstä, joka on ohittanut minut vähän aikaisemmin, ja saavun maaliin muutama hassu sekunti Luontoloisen ja Misterin jälkeen.

Kaiken kaikkiaan aivan loistelias juoksu. On hyvin itsensä voittanut olo. Kokoonnumme kaikki meille saunomaan ja viettämään iltaa: olohuoneessa on tasaisen koomainen fiilis, vessa ja ruoka ovat ainoat syyt nousta seisomaan.

lauantai 6. toukokuuta 2017

TakomoRunners: Mitä muita lajeja harrastat juoksun lisäksi? Entä mitä haluaisit vielä kokeilla?

On jälleen aika kuukauden TakomoRunners-viittauksen! Kuukauden kirjoitusaiheena oli otsikon kysymys, ja vastauksena aion tehdä monta listaa!

Säännöllisesti: 

  • Pyöräily 
  • Salitreeni 
Epäsäännöllisesti, kaivatessani vaihtelua tai kun ehdin: 
  • Uinti 
  • Vaeltaminen 
  • Hiihto 
Hyvin harvoin, 1-3 kertaa vuodessa: 
  • Seinäkiipeily 
  • Melonta 
  • Keilaaminen 
Mitä haluaisin vielä kokeilla: 
  • Sirkuskoulu, telinevoimistelu ja parkour 
  • Kalliokiipeily 
  • Jonkinlainen armeijan maastotreenisysteemi 

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Pidä huolta itsestäs, ja niistä jotka kärsii

Olkaa hyvä vain, toivon että biisi soi muidenkin päässä nyt monta päivää putkeen.

Oon seurannut facebookissa sellaista treenaavien tyttöjen ryhmää, joka on yleisesti kannustava ja hengeltään tosi positiivinen ryhmä. Koska mulla on vilkas mielikuvitus, ja olen varsin yliherkkänä haistamaan milloin missäkin suorittamista omien kokemuksieni vuoksi, olen jo havainnut rivien välistä negatiivista pakkomielteisyyttä. Eikä tuo ryhmä ole ainoa, se on ihan tyypillistä juoksijoiden, laihduttajien ja oikeastaan kaikkien "liikuntagenrejen" keskusteluissa.

Missä tahansa liikuntamuodossahan on kapea, hyvin harmaasävyinen kriittinen raja, ja se on ahdistavan, elämänvoiman imevän suorittamisen, ja tavoitteellisen, normaalin tekemisen välillä. Tietysti, jos on tavotteita, niiden eteen joutuu tekemään kovempaa kuin jos ei ole tavotteita. Tämä ei ole aiheena mitenkään kauhean uusi, enkä tiedä onko minulla annettavaksi kauhean viisasta ja pysäyttävää miettimisen aihetta.

En pysty sanomaan kenellekään muulle, missä se raja menee, mutta olen tullut itse paremmaksi huomaamaan sen omalla kohdallani. Oireita on paljon:

  • pakonomainen tarve käydä salilla tai lenkillä, vaikka olisi parempi pitää taukopäivä. TAI pakonomainen tarve tehdä jotain, vaikka yhdellä vapaapäivällä ei olisi mitään merkitystä mihinkään suuntaan. Levoton olo, jos skippaa yhdenkään treenin. 
  • jatkuva itsensä mollaaminen, omien suorituksien väheksyminen, vertailu muihin ja oman tuloksen pitäminen vähäisenä. 
  • mikään ei riitä. "10 kilometriä / puolimara / mara ei ole mitään. Tunnin treeni ei ole mitään. Mikään ei ole mitään." 
  • oman kropan jokaisen pienenkin virheen etsiminen. 
  • sortuminen outoihin dieetteihin ja ihmeaineisiin. 


Jos näitä oireita havaitsee itsessään, pitää pysäyttää hetki ja muistaa, että meillä on edessä vielä vuosia, joiden aikana saavuttaa tavoitteensa. Mikä ikinä se tavoite onkaan, se ei ole sen arvoinen, että polttaa itsensä ekan vuoden tai kahden sisällä niin poikki, että into lopahtaa täysin ja jokaisella treenikerralla sykkeet tapissa miettii että jaksanko, menisinkö vielä, tämä ei riitä. Tämä on se juttu, mitä kukaan ei usko, ennen kuin on omalla kohdalla liian myöhäistä. Yritän sanoa, että sen lisäksi että meillä on aikaa treenata, meillä pitäisi myös olla aikaa levätä välillä ja tehdä jotain ihan muuta: jos treenaamisesta tulee koko elämä, elämä voi muuttua hieman tylsäksi ja konemaiseksi. 

lauantai 8. huhtikuuta 2017

Kokkola CityRun 2017: part 3

Heipä hei taas!

Koska olen liian innostunut ja vauhdissa, ajattelin esitellä teille Kokkola CityRunia vielä vähän lisää! Kyse on omasta lempparitapahtumastani, siitä ihan aidosta ensimmäisestä juoksutapahtumasta, johon osallistuin, joten tämä lempilapsi ansaitsee vähän taustojen kartoittamista.

Seuraa tietoisku:

On vuosi 2017 (oho!) ja 11. kerta kun KCR starttaa. 2007 oli tapahtuman järjestäjän Keplin 10-vuotisjuhlat, ja tämän tyyppistä tapahtumaa oli toivottu. Osallistumisia odotettiin noin 500: tuloksena oli 1866 osallistujan virta! Kuten Keplin omassa esittelyssäkin todetaan, juoksu on koko ajan lisännyt suosiota, mikä näkyy vuosi vuodelta lisääntyvässä ajanotollisten osallistujien määrissä. Ja ylipäätään osallistujien, ensimmäisen vuoden vajaasta paristatuhannesta määrä on noussut n. 2500, ehkä hiukan yli: se on komea massa, joka lähtee liikkeelle kapealla kadulla yhtenä rupeamana (miinus tietysti puolikkaan juoksijat, jotka aloittavat juoksunsa noin tuntia ennen lyhyemmän matkan kulkijoita). Huippuvuotenaan kisa houkutti yli 3000 osallistujaa.

Lähtijöissä on yksityisihmisten lisäksi myös paljon yritysten porukoita, mikä on omasta mielestäni aika yllättävää. Yritysporukat pistävät silmään porukasta yleensä omilla paidoillaan, ja mielestäni ajatus yhteisestä työn ulkopuolisesta tavoitteesta on viehättävä. Omalla työpaikalla moinen tuskin onnistuisi, se vaatisi liikaa järjestelyä että saadaan treenattua yhdessä, kun kaikilla on kuitenkin oma elämä.

Ja hei, jotta tämä ei menisi liian tylsäksi faktojen esittelyksi, niin tärkein viimeisenä: puvut. Vuodesta toiseen Kepli palkitsee mielestään parhaiten pukeutuneen henkilön tai ryhmän, ja tänä vuonna palkinto menee sille/niille, jotka raadin mielestä parhaiten onnistuvat kuvastamaan ja juhlistamaan 100-vuotiaan Suomen itsenäisyyttä! Omassa historiassani on tylsästi vain yksi pukeutuminen, mutta ehkä tänä vuonna pidemmästä matkasta huolimatta pukeudun teeman mukaisesti. Suunnittelin jo tässä leijona-maskottipukua, koska se ei ihan vissisti ole liian kuuma tai mitään. 😉

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Kokkola CityRun 2017: part 2

Tämän viikon juoksutreeneiksi on tullut alkuviikon 5 km ja tämän päivän 10 km TakomoRunners-lenkki, joka seurasi suunnilleen tulevaa Kokkola CityRunin reittiä. Laitoin toiveikkaasti aamulla aurinkorasvaa, ja about puoli tuntia ennen lenkin alkua alkoi tulla lunta: mutta meitähän ei pieni kelimuutos hidasta tahi pysäytä!

Lenkki meni hyvin, ja hitaasti, mutta vauhdillapa ei juuri ole väliä: plus etten tunne mitään häpeää siitä, että pyysin hidastamaan vauhtia kun sykkeet alkoi kohota! Kamalaa treenikiriä en siis aio ottaa, vaan pohjakunnolla mennään. Nämä hurjat 15 km + muutama hassu mattokilometri ovatkin ainoaa "treeniä", joka on keskittynyt nimenomaan näihin juoksukuvioihin.

Juteltiin vähän lenkin aikana tavoitteista, ja ihailen suunnattomasti muiden kykyä suhtautua omiin puolikkaan tavoitteisiinsa rennosti: "eeeei ole mitään aikatavoitetta, jos tuntuu, että jaksaa nopeampaa, niin sitten juoksen nopeampaa, muttei muuten". Itsellähän se menisi niin päin, että ensin monta kuukautta etukäteen päätetään vauhti, ja jos siihen ei kyetä, angstaan kuukauden ja sitten lopetan vuodeksi koko touhun, enkä edes liioittele kuin hiukan. 😁 

Mielenkiintoisesti poden tänään lenkinjälkeistä huonoa oloa. Tuntuu, että vatsa kuplii todella pahasti ja selkä, joka on nyt muutaman päivän ollut kiukkuinen ja juminen, tuntuu puristavan niin kamalasti, että kohta oksennan. Keksispä mistä tämmöinen johtuu! Eiköhän tuo kohta hellitä.

No mutta kuitenkin. Jeee, Kokkola CityRuniin on enää muutama viikko! Onpa hauskaa juosta pitkästä aikaa!